Fanittaminen

Diggailen milloin mitäkin ja ketäkin. Kestosuosikkejani ovat olleet Sale, Heikki Silvennoinen, Tim Curry ja..onhan niitä. Siis aikuisen naisenmielen saa iloiseksi jokin julkisuuskuvaltaan mukava tyyppi, mutta mitä tapahtuu nuorilla tytöillä?

Sain taas ilahtuen seurata muutaman tytön fanittelua sunnuntaina. Olimme Monday nimisen bändin keikalla. Siihen valmistauduttiin meidän yläkerrassa huolella. Meikin, hiusten ja vaatteiden tiptop-kuntoon saatteleminen ei ole aivan hetken juttu. Jouduin jo hoputtamaankin siinä välissä. Syödäkin piti.

Ajoimme Tampereelle, Klubille. Mukana oli kymmenisen teatterilaista,kahden auton voimin, ja omianihan minä siellä zoomailin. Olen niin iloinen heidän puolestaan tuosta kohtaamisesta. Valokuvia otettiin, nimmareita saatiin (käsiin, paperiin, kännykkään) ja idolin kanssa vaihdetut ystävälliset sanat piirtyivät muistiin ikuisiksi ajoiksi. Siellä kiljuttiin ja kotimatkalla kerrattiin kaikki tapahtumat pilkulleen. Ja itse pääsee siinä siivellä aikamatkalle omaan fanitteluikääni. Sitä tunteiden kuohua!

Ajatukssani sukellan kauas,kauas historian havinaan. Bändi oli BCR ja minä näin Ianin taksin ikkunasta. Se hymyili mulle. Tulin keikalta ilman toista kenkää ja äitini vastaanotti tyttärensä huojentuneena kotiin. ’Se kattsoi mua!’ sopersin äidille ja hän hymyili tuota viisaan naisen hymyä. Olin 11v ja maailma auki ja äiti oli 39! Ja osti levyjä..

Seuraavaksi fanittelin Hurriganesia, kuinkas muuten. Cisse ja basso! Wouwou. Keikoilla käytiin ja se kesti kauemmin. Sitten tulivat aikanaan Sleepy Sleepers, Prince, Bob Marley ja muidenkin kuin musiikinalan edustajat. Baryshnikov, Saarikoski, Van Gogh..

Ja sitten se järkytys, kun tapasin Cissen. Hänen viimeisenä vuotena, deliriumin kourissa. Siinä se sitten karisi koko nuoruuden kiiltokuva. Oli vain todettava, että kai me kaikki sitten vanhenemme ja kaipa se Cissekin ihan ihminen oli. Ostin kuitenkin aikuisena, siis todella vanhana, basson. Tiedän mihin tuon instrumentin soittamisen historiani ulottuu.

Siksi ja siitä huolimatta on ihanaa nähdä nuorten fanittelevan. Pussailevan valokuvia ja nuuhkivan t-paitoja, jossa on hänen tuoksunsa. Se röökin jämä haisi kyllä autossa aika pahalle 🙂 , mutta siinä oli hänen dna:ta.

Rakastakaa ja hurahtakaa, antakaa palaa, lapsoseni! Äiti kyllä ajaa keikoille ja ostaa levyjä, lehtiä ja sikakalliita huppareita. Kurkistusluukkua ei pitäisi laittaa kiinni nuorten maailmaan. Sitäpaitsi viime kesänä Sauno open airissa ei tehnyt pahaa nähdä, että Skorpparit ovat vielä vedossa ja tyttö eturivissä ja kuski taaempana.

Ja kaksiteräinen miekka toimii tässäkin, minä opin lasteni musiikkimausta ja he minun. Elämä on oppimista (ja fanittamista)?

Jätä kommentti

css.php