Toimiva diktatuuri

Miksi diktaattorista assosioituu ensin Hitler, Stalin tai Idi Amin? Miksi yksinvaltiutta lähestytään aina negaation kautta?

Minä olen diktaattori. Piste. Ja sen on koko valtakuntani hyväksynyt. Huutomerkki.

Teatteri on ainoa tuntemani toimiva diktatuuri. Siinä yhteisössä ei demokratialla pitkälle pötkitä. Konsensus rakentuu aivan toisista palikoista. Ohjaaja vastaa kaikesta, ohjaaja pysyy pystyssä tai kaatuu ryhmänsä mukana. Hänellä on myös kammottava vastuu. Se mitataan ensi-illassa. Jos lamppu ei toimi tai ison roolin esittäjä makaa vatsataudissa kulisseissa, ohjaajan syy.

Tänään, kun on kahdeksan viikkoa ensi-iltaan, hiipi taas kehiin tuttavani Paniikki. Se ilkkuu minulle olkapäälläni, tulee uniini, kyseenalaistaa tekemiseni ja ratkaisuni. Paniikki yrittää horjuttaa palliani, tasaisin väliajoin. Minä kampitan sen. Huidon noidanluudallani pois näkyvistä. Joskus se kuitenkin valtaa tilaa ja julistaa suustani sammakoita. Manaan sen alinpaan helvettiin. Tallaan stilettikorolla päälle. Se pysyy siellä aikansa.

Tämän diktaattorin harteilla painaa vastuu. Kannan sen ilolla. Minä saan tehdä yhtä unelmatöistäni, ohjastaa nuorisomusikaalia. Sitä egojen räisekettä, keväisiä tunteita nuorten syömmissä, luottamusta, väsymystä, nälkää, itkua ja naurua. Onneksi kaikkein eniten naurua. Näin lähelle yhteisöllisyyttä en ole milloinkaan päässyt.

Kruununi alla on monta roolia. Saan olla äiti, kusitolppa, uskottu, vihattu, luotettu, rakastettukin. Sillä tunne on vastavuoroista. Minä rakastan heitä ja he minua, tämän projektin ajan. Harjoituskauden ja näytöskauden. Mutta myöhemin kannan heitä ajatuksissani matkallani, heistä iloitsen ja seuraan ylpeänä elämänkulisseista. Tiedän sen, sillä olen saatellut jo monta ikäluokkaa maailmalle..teatterin diktatuurin voimin.

Jätä kommentti

css.php