Perunaa pataan

Se alkoi sivulauseesta ja aamiaispöydässä ajatus kirkastui. Se oli ollut siinä aina, mutta näin vanhaksi piti elää tajutakseni asian. Mä en tykkää ruoasta.

Lehden artikkeli käsitteli äitienpäivän picniciä. Ei ikinä! Siis ihan oikeasti, syödä liinan päällä luonnossa ja nauttia. Nauttia mistä? Muurahaisista, keikkuvasta paperilautasesta vai pienestä naposteltavasta? Sana napostella on jo tarpeeksi luotaantyöntävä.  

Miksi ihmeessä syömisestä on tehtävä tällainen numero? Onko ihmisillä liikaa aikaa? Totta kai minusta on mukava istua rauhassa pöytään syömään, joskus. Mutta jos kahtena päivänä peräkkäin joutuu syömään seisovassa pöydässä, alkaa jo tympiä. Hyvässä seurassa taas voi istua muuten vaan pitkään.

Luen kyllä intohimoisesti keittokirjoja, vaikken niiden resepteillä mitään valmistakaan. Ihan improna kokkailen. Jos asuisin yksin, en varmasti tekisi koskaan ruokaa. Tällä miehityksellä on vähän pakko.

Lähes kolmekymmentä vuotta sitten lopetin lihansyömisen. Silloin kovasti ihmeteltiin, miten voi tulla toimeen ilman lihaa. ’Epäterveellistä’, sanottiin. Niin tai näin, tänä päivänä ei kukaan enää tiedä, mikä on epäterveellisen ja terveellisen raja. Linjoja on monia, joku alakarppaa toinen vetää pyttipannua ja lasin maitoa päälle. Ja sitten on vielä nämä kokorasistit päälle. Punnituksissa lapset ovat joko liian laihoja tai liian tuhteja, aikuisia ei kehdata samoin kriteerein niputtaa. Liian mitä? Verrattuna mihin?

Ja sitten se mun oivallus. Mä en pidä syömisestä. Sosiaalisessa mielessä on kiva istua perheen kanssa pöydässä, muttei kenenkään tarvitse syödä pahaa ruokaa. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa ja ihmiset syömään. Ihan nätisti vaan, ilman suurempia fanfaareja..

Jätä kommentti

css.php